Lopettamisen sietämätön vaikeus

Nyt syksyn tullen on kiekon ympärillä ilmassa paljon jännitystä ja innokkuutta. Jäähallin ovet ovat taas kesän jälkeen olleet auki jo tovin ja sarjat starttaavat. Tulossa on mielenkiintoinen kausi – Leijonakauden osalta olympialaiset on ehdoton kohokohta. Myös Karjala-turnauksessa on uusia joukkueita. Naisten puolella kotimaan pääsarja starttaa uudella nimellä, kun Naisten Liiga aloittaa Tesomalla 16-17.9. Tämä kirjoitukseni käsittelee kuitenkin alkavan kauden sijasta aihetta, joka jossain vaiheessa kohtaa lajista riippuumatta (lähes) jokaista urheilijaa ja joka voi kiekkoilijan osalta konkretisoitua juuri syksyllä – eli uran päättymistä. 

Olympiakomitean urheilijavaliokunnan kanssa olemme viime aikoina paneutuneet asiaan enemmänkin ja mietinnässä on, miten voisimme yhdessä eri tahojen kanssa löytää keinoja tasoittaa tätä joskus hyvin vaikeaakin siirtymävaihetta. Syyskuussa Jyväskylässä on aihetta käsittelevä laajempi tapaaminen ja jääkiekon pelaajayhdistyksellä on jo aiemmin ollut tärkeitä, mm. koulutukseen liittyviä tukitoimia. 

Itselleni kansainvälisen uran lopettaminen osui Sotshin olympialaisiin. Kisat olivat viidennet olympialaiseni ja olin järjestellyt asiat niin, että pystyin arjessakin treenaamaan kaksi kertaa päivässä. Fysiikkatesteissä tein omia ennätyksiä juuri ennen kisoja, olin urani parhaassa kunnossa siinä kohtaa.

Kisat alkoivat osaltani karmeasti. Ekassa vaihdossa syötin vastustajan läpiajoon eikä yksi maailman parhaista naispelaajista, Hilary Knight, erehtynyt. Vaihdossa tunne oli epätodellinen – voisiko tätä elämää kelata taaksepäin, ihan vaan muutaman minuutin. Ei voinut. Joukkueemme oli hyvä, olimme kauden aikana voittaneet mm. USA:n ja muutenkin koko kauden aikana hävinneet ainoastaan yhden, Kanadaa vastaan pelatun, ottelun.

Puolivälierässä hävisimme Ruotsille, ja lopputulos kisoista oli katastrofi. Nousu on vaikeampaa, kun ei ole seuraavaa tavoitetta, mitä kohti mennä. ”Opin tästä, tulen takaisin vahvempana”, ei toiminut siihen kohtaan. Ehdin monta kertaa miettiä, että olisi paljon helpompi lopettaa isoon onnistumiseen. Kuitenkin monien lopettaneiden urheilijoiden kanssa käymieni keskusteluiden jälkeen olen tajunnut, ettei se välttämättä niinkään ole.

Urheilijana elämä on vaativaa, mutta toisaalta aika selkeää. Urheilijalla on tavoite, jota kohti hän on menossa. Urheilu-uran jälkeen tuo tavoite on usein epämääräisempi. Joukkuelajissa koppielämä on jotain ainutlaatuista, ja varmasti yksilölajeissakin treeni- ja kisakaverien kanssa jutut ovat aika omanlaisiaan, vaikkei siitä itselläni niin ensikäden kokemusta olekaan. Se fiilis, kun on lähdössä tärkeään peliin joukkuekaverien vierellä, se onnistuminen, se voitto, se tappio. Uupumuksen rajoille vedetty kesäharjoitus. Noissa hetkissä kokee tunteita – jännitystä, voiton huumaa, yhteenkuuluvuutta, syvää pettymystä – niin vahvoina, että muussa elämässä niitä on vaikea tavoittaa.

Aloitin jääkiekon pelaamisen 6-vuotiaana. Harrastin montaa muutakin lajia lapsena ja myös koulu oli tärkeää. Urheilun rinnalla olen koko ajan sovittanut ensin opiskelun, myöhemmin työelämän ja perheen urheilijan arkeen. Kuitenkin nimenomaan niin, että kalenteri rakentui treenien, pelien, leirien ja arvoturnausten ehdoilla. Kun pelasin viimeiset olympialaiseni reilu kolmikymppisenä, oli minulla myös yliopistotutkinto, vakituinen työpaikka ja perhe. Periaatteessa en siis varmaan ollut pahinta riskiryhmää. Silti, tyhjiö oli valtava. Asioille piti löytää ihan uusia merkityksiä, kun arjen yksittäiset teot eivät enää tähdänneetkään siihen, että seuraavassa harjoituksessa olen taas valmis kehittymään. Identiteetin määräävä määritelmä ei enää ollut urheilija. Kesti kauan selvittää näitä ajatuksia. Lohdullista on, että jossain vaiheessa alkoi helpottaaja muun elämän tavoitteet kirkastuivat. Urheilu-uralta matkaan tarttuneet jutut säilyvät ja antavat vahvan pohjan myös muuhun.  

Olen yhä hyvin tiiviisti mukana, mutta silti tuo pieni etäisyys tuo myös uusia näkökulmia. Kokonaisuuksia katsoo eri tavalla ja tajuaa, kuinka monenlaisissa ja tärkeissä rooleissa ihmisiä urheilun ja jääkiekon parissa toimii. Olen entistä paremmin löytänyt penkkiurheilun hienouden. On tajuttoman hienoa nähdä urheilijoiden onnistumisia ja iloita heidän puolestaan, kun jollain tasolla tietää mitä kaikkea se vaatii. Erityisen vaikuttavaa on ollut sivummalta seurata Naisleijonien tekemistä kohti helmikuun kisoja. 

Lasteni harrastusten kautta alan nähdä myös tuon vanhemman roolin kentän laidalla, uutta sekin. Viime syksynä vein poikani Leijona-kiekkokouluun Kauniaisten hallille. Vastaan tuli monia juniorivuosien pelikavereita ja hallilla tuoksui ihan samalta kuin silloin aiemmin. Vähän kuin kotiinsa olisi tullut.

Hyvää alkanutta kiekkokautta toivottaen,
Emma Terho
Jääkiekkoliiton hallituksen jäsen

 

Olet nyt